Bloggailusta

Eräällä Suomen visiitillä tapasin ihmisiä. Heillä oli paljon mielipiteitä, ja ne olivat tiukkoja. No joo, päädyimme kuitenkin keskustelemaan blogeista. Yksi oli sitä mieltä, että mokomat ovat vain itsekeskeisyyden ilmentymä, ja pieni sieluni koki heti tarpeen nousta ja puolustautua. Tänne lähteissä blogin ajatus oli, että tuleepahan pidettyä yhteyttä. Joukkosähköposti nyt periaatteessa ajaisi saman tarkoituksen, mutta sen kanssa tulee jotenkin tietynlainen harha, että viesti olisi persoonallisempi kuin onkaan. Blogin kanssa ajatus on jotenkin selvä. Kuka tahansa voi käydä lukemassa. Sähköpostien kirjoittelua se ei ole vähentänyt. Olen niiden kanssa muutenkin kovin laiska. Nyt ei ole vain tarvinnut aloittaa alusta jokaisen kanssa erikseen. Ja ihmiset kirjoittelevat postia ja kyselevät tarkemmin, mikä on ollut mukavaa. Lisäksi olen saanut muutaman sattumalukijan yllätyksekseni, kiitokset Tuleva kätilö ja K2O.

Kertopaaka, mitä tehdä blogin kanssa, kun palaan Suomeen. Muutanko sen vain englannin kieliseksi, jotta alkuperäinen ajatus taas toimisi Lontooseen jäävien ystävien kanssa? Kyllähän suomalaiset englantia osaavat, jos haluavat edelleen blogia seurata.

Uskokaa tai älkää, hiukan jännittää julkisesti englanniksi kirjoittaminen.

Uneton

Kello on jo paljon, ja minun pitäisi olla nukkumassa. En ole järkevä, vaan jään leikkimään koneella. Nyt on uudet nettiselaimet ja sähköpostiohjelmat, parkkipaikka viikonlopuksi maksettuna ja hikoiltu nettipankissa. Selitän itselleni, että kaikki tuo oli tarpeellista ja hyödyllistä. Enkä voinut tehdä kaikkea aiemmin, koska siskon kanssa piti skypetellä, kaverille soittaa, ja kämppiskin tarvitsee nettiä vuorollaan.

Reilu viikko sitten olin vanhempieni kanssa Skotlantia ihmettelemässä. Aivan mieletön maa, joka paikassa upeat maisemat ja ystävälliset ihmiset. Lontooseen paluu oli taas vaikeaa.

Huomenna on team building päivä. Mietitään, miten työtä voisi tehdä laadukkaammin, helpommin ja mukavammin. Ihmettelen kovasti, miten ovat ottaneet minut mukaan. Tuskin minulla on enää paljon muutettavaa tuossa tiimissä, kun lähtöön on enää reilu viikko. No, ottavat kuitenkin, ja päivän päätteeksi mennään syömään (ja juomaan) lähtöni kunniaksi. Varsinaiset läksiäiset ovat ensi viikolla, mutta he halusivat oman intiimimmän illan. Sopiihan tuo, kunhan vain olen kunnossa lentääkseni varhain perjantaina ystäväni häihin. Yöunilla ei kyllä tulla hurraamaan, jos tänäkään yönä en ymmärrä mennä ajoissa tutumaan.

Alkaakohan pikkuhiljaa avartua, mitä vuodella on ollut annettavana? Olen jo muutamat lähtöitkut ehtinyt itkeä, ja paluu on alkanut jo pelottaa. Tuntuu höhlältä, että kun on saanut kaiken tuskan jälkeen itsensä sopeutumaan tänne, on sama projekti edessä Suomessa. Vaan mentävä on, Lontoo ei ollut minua varten. Ainakaan tällä kertaa.